tiistai 18. huhtikuuta 2017

Uudenvuoden lupaukset

Tulee muuten ihan ajallaan tämä teksti! Anyway. Olen ihan hirveän hyvä keksimään erilaisia tekosyitä, miksi ei tarvitse pitää lupauksia, joita itseni kanssa teen. Muiden kanssa otin muutama vuosi sitten linjan, etten lupaa enää mitään, mistä en voi olla varma. Itseni kanssa sumutan itseäni kuitenkin kerta toisensa jälkeen. Ehkä olen tehnyt vaan liian vaikeita lupauksia. Tänä vuonna päätin kuitenkin tehdä uudenvuodenlupaukset, joita voin soveltaa elämään enemmän tai vähemmän tilanteesta riippuen. En voi väittää näitäkään helpoimmiksi lupauksiksi, mutta ne olivat syvällisen itsetutkiskelun lopputulos ja toivottavasti auttavat myös linjaamaan elämää kohti toivomaani tulevaisuutta.

”Tee niitä asioita, joista nautit.” Lupauksen tarkoituksena on vahvistaa minua itseäni. Opetella riittämään. Olen aina ollut mielestäni oman tieni kulkija, mutta samalla tehnyt liian paljon asioita vain kuuluakseni mukaan joukkoon. Vähän perfektionisti. Suorittaja myös. Nyttemmin olen oppinut ymmärtämään, ettei hyväksyntää saa koskaan kokonaan tai sitä hakemalla. Niinpä olen lopettanut kaiken ylimääräisen tekemisen vain sen takia, että joku pyytää ja luottaa siihen, että Hanna aina auttaa. Olen keskittynyt terveellä tavalla enemmän itseeni ja alkanut tehdä asioita enemmän sen pohjalta, mistä itse nautin, mistä olen kiinnostunut ja millä näen itse arvoa. Samalla olen karusti karsinut niitä asioita elämästäni, jotka eivät palvele tätä ajatusta. Tietenkään elämässä ei voi aina tehdä vaan mukavia asioita, mutta silloin kun on varaa valita, kannattaa oikeasti elää puhtaasti itselleen. Tai välillä olla vaikka kokonaan elämättä ja olla vaan ja levätä, jos siltä tuntuu.

”Pidä lähellä ne ihmiset, joiden kanssa on hyvä olla.” Nyrkkisääntönä pidän sitä, että jos joku aiheuttaa enemmän pahaa kuin hyvää mieltä, on omalta kannaltani turhaa tuhlata aikaa tai energiaa tällaisen ihmisen kanssa. Tämä on ollut perusperiaatteena ihmissuhteissa minulla jo useamman vuoden, mutta jostain syystä huomaan aina löytäväni elämästäni ihmisiä, joiden olen antanut kulkea oman sääntöni ohi. Usein huomaan myös niiden ihmisten lopulta aiheuttavan eniten mielipahaa, jotka tahtoisi pitää väkisin mukana elämässä. Näin ollen olen yrittänyt opetella tietoisesti päästämään irti heistä, joita tie kutsuu siitäkin huolimatta, että tahtoisin heidän tiensä johtavan vain ja ainoastaan minun luokseni. Huomasin jonkun aikaa sitten antavani liian paljon periksi omasta itsestäni saadakseni ihmiset pysymään. Vapauttavaa onkin ollut huomata, ettei itsestään tarvitse tai pidä tinkiä tippaakaan pitääkseen ihmiset lähellään. Oikeat jäävät ja väärät jatkavat matkaansa. Tämä prosessi on vielä hyväksymisvaiheessa, mutta kummasti pikkuhiljaa oppii näkemään oman itsensäkin uudessa arvossa.

”Kierrätä.” Tämä hyppää aimoloikalla laatikon ulkopuolelle, mutta myönnän olevani ylpeä pitäessäni kiinni tästä lupauksesta. Minun taloyhtiössäni on hulppeat mahdollisuudet kierrättää, mutta aiemmin olen ollut liian laiska lajitellakseni kaiken. Ljubljanassa silmäni avautuivat ja totesin, ettei se vuotava biopussi ehkä olekaan niin kamala asia suhteessa siihen henkiseen tyydytykseen, mitä kierrätyksestä saa. Kuvitelkaa. Se, että tekee edes osan omasta osuudestaan tämän maapallon hyväksi lajittelemalla kaiken jätteen uusikäyttöön tai maatuvaksi, aiheuttaa kumman hyvän olon ainakin itsessäni! Lisäksi aina kovin materialistisena ihmisenä olen yrittänyt päästä eroon tarpeestani saada aina lisää – lähinnä vaatteita – ja sen sijaan pyrkinytkin karsimaan ylimääräistä. Vaikka nettikirppareita aina pidetäänkin vähän naurun aiheena, niin mielestäni se on helppo tapa päästä eroon vanhasta, pidentää tuotteiden käyttöikää ja tarvittaessa tehdä itselleen myös halvempia ja ekologisempia hankintoja.


”Matkusta. Seikkaile. Tatuoi.” Viimeinen, muttei itselleni suinkaan vähäinen. Tämä tietysti riitelee tavallaan myös säästöyritysteni kanssa, mutta on mielestäni kuitenkin ikuinen investointi. Mitä enemmän tätä maailmaa näkee, sitä enemmän sitä tajuaa aina löytyvän lisää. Seikkailuihin lasken matkustelun lisäksi myös itsensä haastamisen, uuden kokeilemisen ja kehittymisen. Uusiin ihmisiin tutustumisen, avoimuuden. "Vakiintunut elämä ei tarjoa mitään jännityksiä." Ensi kesänä olen mielestäni melko hyvin onnistunut nitomaan nämä kaikki yhteen, sillä olen tosiaan Ahvenanmaalla Kökarin saaressa töissä. På svenska. Ja vaikka muistot säilyy mielessä ja valokuvien muodossa, haluan myös painaa ihoon muistoja elämän opeista ja seikkailuista. Jonain päivänä toivon olevani sellainen mummo, joka kertoo lapsenlapsilleen hurjia tarinoita nuoruudesta ja näyttää tarinoista kuvia tatuointeina. Sillä minulle se ei ole vain mustetta ihon alla, vaan myös kokemus, jonka tahdon muistaa aina kuvan nähdessäni. Pala elämää. 

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Kiitos Puola


Olipahan reissu. Olen ollut pari päivää aivan umpiunessa ja nyt pitäisi pikkuhiljaa ruveta palaamaan takaisin Suomen arkirytmiin. On ollut taas kummasti reissun jälkeen melko hiljainen olo - sellainen sanaton ja vähän tyhjäkin. Kaipa se on vain hyvä merkki!



Viimeiset koulupäivät sujuivat hyvin, vaikkakin väsyneesti. Perjantaina lähdimme puolenpäivän aikaan turistimatkalle ja kävimme katsastamassa ikivanhan kirkon, linnan sekä läheisen kasvihuoneen tarjonnan. En tiedä, missä kohtaa päässä minulla on ruuvi löysällä, mutta tajusin taas rakastavani vanhoja linnoja. Erityisesti kiehtoo niiden historia, se että joku on ihan oikeasti elänyt siellä. Olen myös varustettu vilkkaalla mielikuvituksella ja salaa mielessäni leikin olevani kaunis linnanneito mekko päällä, kun hiippailen pitkin linnaa ja puutarhaa. Mutta ei kerrota sitä kenellekään.




Kotimatka sujui hyvin. Ehdin hotellin luovutuksen jälkeen käydä pikaisesti ostoskeskuksessa etsimässä tuliaisia ennenkuin suuntasin lentokentälle. Davidin kanssa matkattiin samalla koneella Wroclawista Müncheniin. Münchenissä nappasin ihan shuttlen - en tiedä miten se kääntyy, sanakirja ehdottaa sukkulaa - kentän alitse päästäkseni lähtöportille. Olen aina aiemmin karttanut lentoja, joissa pitää vaihtaa konetta välissä, mutta tämän kokemuksen myötä en enää pelkää sitäkään. Helsinki-Vantaalta matka jatkui bussilla, joka oli niin täynnä, että istuin bussin lattialla nuokkuen ja kylmästä väristen. Tuntemattoman nuorukaisen kanssa jaoin taksin asemalta kotiin. 


Taas omaa viisauttani lainaten totesin, että ei vaan ole niin hyvää matkaa, etteikö kotiinpaluu olisi aina paras vaihe. Matkailu avartaa (ja lihottaa), mutta opettaa myös samalla katsomaan omaa elämää ja arkipäiväisiä asioita ihan eri valossa. Yhtäkkiä huomaakin arvostavansa ehjää selkää ja omaa sänkyä hostellin punkan jälkeen. Oma rauha ja lämmin suihku aamulla helpottaa aloittamaan päivän toisin kuin hostellin huiske ja kilpajuoksut kylpyhuoneeseen. Ja ruisleipä.

Voin kuitenkin sanoa, että opin taas ihan mielettömästi ja olen taas yhtä hienoa kokemusta rikkaampi. Lista maista, joissa tahdon käydä sen kun kasvaa ja satavarmasti palaan vielä joskus Puolaankin. Sarahista löysin niin vahvasti myös sielunsiskon, että uskon löytäneeni ainakin yhden uuden pysyvän kaverin. Tärkeimpänä on taas mieli täynnä kiitollisuutta ja hienoja muistoja!

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Wroclaw


Nytpä on tultu paikkaan! Eilen saapuessani porotti aurinko pilvettömältä taivaalta ja lämpöä piisasi parikymmentä astetta. Onneksi tänään jo satoi vettä ja samanlaista jatkuu koko viikon mikäli säätiedotetta on uskominen - ihanhan sitä suomalaisen elimistö järkyttyy moisesta muutoksesta. Minua se ei häiritse, nautin lämmöstä, kevään tuoksusta, kukkivista kukista ja lintujen laulusta.

Eilen siis paikallinen tyttö oli vastassa lentokentällä ja saattoi minut hostellille asti. Parin tunnin päiväunien jälkeen lähdettiin yhdessä syömään, kiertelemään keskustaa ja lopulta matkattiin ratikalla valtavaan puistoon, josta löytyi myös se japanilainen puutarha, josta haaveilin. Ihan ei kevät vielä ole puhjennut kukkaan, mutta auringonlaskussa paikka oli oikein kaunis. Illalla kömmin tyytyväisenä sänkyyn ja totesin mielessäni, että vaikka en mitään listaa pidäkkään, pääsee tämä kaupunki heti suosikkien joukkoon. Ihanat värikkäät rakennukset, kulttuuri ja luonto mukavien ihmisten lisäksi kävelivät suoraan sydämeen.



Tänään oli ensimmäinen virallinen koulupäivä. Paikallinen koulu ja henkilökunta on oikein mukavaa, eikä muissa oppilaissakaan ole mitään valittamista. Joukkoon mahtuu muutama hiljaisempikin yksilö ja on hassua seurata, miten jo vuorokaudessa porukat alkavat muodostumaan. Onni onnettomuudessa omalla kohdallani on myös se, että olen ainoa suomalainen - pakko sosialisoitua, kun omaa porukkaa ei jo valmiina ole. Koulun jälkeen vaihdettiin lopullisiin huoneisiin ja onnekkaana pääsin kuuden hengen huoneeseen - onneksi naapurisängyssä nukkuu todella mukavat belgialainen ja saksalainen tyttö. Iltapäivällä oli kaupunkivisa luvassa eli keskustasta piti löytää erilaisia rasteja ja ottaa kuvia, tsemppasin urhoollisesti kisan ajan, mutta siitä vielä muiden jatkaessa painelin hostellille ottamaan päikkärit. Nukuin niin sikeästi, että muiden saapuessa höpötin tajuamattani suomea tytöille.


Nytpä istun hostellin keittiössä omassa rauhassani. Kaikki muut lähtivät syömään ulos. Yritinpä kerrankin olla taloudellinen ja syödä eilisen wokkini jämät pois, kunnes huomasin jonkun tehneen sen jo puolestani. Vaihtoehtoisesti on vaan siis syötävä suklaata, sillä en enää millään jaksa rahautua kauppaan asti. Kimppamajoituksessa on aina hyvät ja huonot puolensa - toivottavasti ruokani on mennyt edes todella tarpeeseen. Että se siitä taloudellisuudesta, ei näköjään toimi minun kohdallani. Muuten viikosta on varmasti tulossa ihan älyttömän kiva kokemus, toivottavasti sen lisäksi myös ammatillinen osaaminen kasvaa. Ja kyllä voin kertoa, että uni maistuu ensi yönäkin!


lauantai 1. huhtikuuta 2017

Matkajännitys

Väsymys on jatkunut edelleen välillä pahempana, välillä vähän lievempänä. Kävin viime viikolla kuitenkin pitkästä aikaa kontrollissa ja fiksattiin asioita siihen malliin, että kohta on pakko ruveta pysymään hereillä. Toivottavasti. 

Koulussa arki pyörii omalla painollaan. Kevään projekti alkaa jo tässä vaiheessa olla suurimmaksi osaksi paketissa, mutta eipä se tekemisen määrää vähennä millään tavalla. Vaikka alkuvuodesta päätin pitää rauhallisen kevään Suomeen palattuani, olen jo ehtinyt lupautua mukaan yhteen jos toiseen mielenkiintoiseen tapahtumaan. En vaan voi päästää hyviä mahdollisuuksia livistämään käsistäni. Vaikka välillä ihmettelen, miksi haalin itselleni kaikkea ylimääräistä ihankuin tavallisissa koulujutuissa ei olisi tarpeeksi, olen huomannut että yllättävänkin usein juuri näistä mahdollisuuksista poikii uusia mahdollisuuksia. Joskus sitä huomaa vasta pitkänkin ajan jälkeen, että mahdollisuuksin käytetty aika alkaa kasvaa hedelmää.

Pari päivää on mennyt pakatessa. Jos järjestettäisiin kisa, jossa palkittaisiin onnettomin pakkaaja, olisin varmasti vahvoilla. Vuorokauden sisällä olen ehtinyt ainakin neljästi pakkaamaan ja purkamaan laukkuni. Nyt aion sulkea sen visusti ja avata seuraavan kerran Puolassa, jonne lähden viikoksi opiskelemaan. Aamuyöllä pitäisi kolmen aikaan jo olla bussissa ja Münchenin kautta loikaten huomenna puolenpäivän jälkeen olisi tarkoituksena laskeutua Puolan Wroclawiin, jossa on kuulemma paikallinen oppilas lentokentällä vastassa. Tällaisen matkastressaajan elämää helpottaa huomattavasti, että edes yhdellä etapilla joku vie kädestä pitäen, vaikka viime kerran jälkeen olin positiivisesti yllättynyt, kuinka mukavaa matkustaminen on yksinkin.

Viikko projektijohtajuuden opintoja edessä siis. Koulun ohella on järjestetty kaikkea pientä kivaa kulttuurikohteista kaupunkivisaan ja hyppäsipä kaupunkiesitteestä silmilleni sanat vesipuisto ja japanilainen puutarhakin. Arvatkaa kuka ihan tosissaan pakkasi bikinitkin? Ihan älyttömän kivaa päästä taas puhumaan englantia ja tavata uusia ihmisiä, vaikka Southamptonin jälkeen voinkin sanoa, että edessä on todella väsyttävä viikko. Toisaalta onneksi viikko on niin lyhyt aika, että sen tsemppaa vaikka pää kainalossa, kun tietää että kotona on aikaa levätä. 

Yritän ahkerammin palata linjoille viimeistään päästyäni takaisin kotiin!