sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Ajatustulva

Tiedättekö, alkaessani kirjoittamaan, oli minulla ihan selvä pointti koko jutussa. Jostain syystä usein kuitenkin kirjoittaessani se alkuperäinen pointti johtaa johonkin toiseen ja lopulta tekstin alku ja loppu käsittelee ihan eri asioita. En kuitenkaan tahdo pitää kumpaakaan toistaan parempana ja toivon aina tekstin johdattavan sopivasti molempien pointtien äärelle. Täällä kun nyt ollaan niin kansainvälisiä, että monikulttuurisuuden kurssista napsahti täysi kymppi, päätin aloittaa tästä aiheesta ja salakavalasti sitoa sen siihen, mitä muutaman viime päivän aikana olen oppinut elämästä ihan käytännössä. Käytäntö ja teoriahan ovat kuitenkin aina kaksi täysin eri asiaa.

Meillä on äärettömän käteviä tapoja luokitella ihmisiä ja odottaa heiltä tietynlaista käytöstä. Kompastuskivenä kaikessa ihmisten lokeroinnissa lienee kuitenkin sen pinnallisuus: me arvioidaan jatkuvasti vain sitä, mitä näemme. Esimerkiksi ikä ja kokemus ei aina tuo mukanaan viisautta - on meinaan olemassa kahdenlaisia ihmisiä: niitä jotka kysyvät, mitä tapahtuu ja toisaalta myös niitä, jotka haluavat ymmärtää miksi tapahtuu. Ei elämä ole vain kahlaamista tapahtumista ja tilanteista toiseen, vaan se pelaa meidän kanssa jatkuvasti aarteenetsintää. Mitä useammin uskaltaa pysähtyä kuulemaan, sitä enemmän kuulee. Mitä useammin pysähtyy katsomaan, sitä enemmän oppii näkemään. Ennen kaikkea mitä useammin pysähtyy katsomaan pintaa syvemmälle, sitä enemmän merkityksiä elämä meille tarjoaa.

Välillä tuntuu, että kohtalo vie meitä kuin pässiä narussa. Elämässä harvat asiat on tarkoitettu meneväksi kuten olemme suunnitelleet, vaikka olemmekin siinä niin kovin taitavia. Sen sijaan elämässä asiat on tarkoitettu meneväksi juuri niin kuin on meille itsellemme parhaaksi. Oikeita asioita tapahtuu koko ajan ja oikeat asiat jäävät tapahtumatta. Ei yksi askel väärälle polulle tarkoita, että olemme hukassa. Se vaan palauttaa meidät takaisin sille polulle, joka on rakennettu meitä varten. Vähän sama asia kuin pienenä aina piti kävellä jalkakäytävän vieressä siinä nurmikolla vain huomatakseen, että on astunut taas koiran kakkaan. Tämä on varmasti yksi elämäni huonoimpia vertauksia, mutta ei meidän koskaan olekaan ollut tarkoitus kulkea siellä nurmikolla. Tai ehkä olikin.

Välillä elämässä on kiva sulkea silmät ja haaveilla hetki välittämättä todellisuudesta. Toisinaan se johtaa siihen, että joutuu kohtaamaan elämän realiteetit kantapään kautta. Toisinaaan se johtaa ihan hulluihin ajatuksiin, joista tulee ihan hulluja tekoja ja kohta huomaa olevansa ihan hullussa tilanteessa eli taas kerran pässinä narussa. Tähänastisen elämäni yksi suurimpia unelmia on kohta koettu ja voin sanoa, että sekuntiakaan en vaihtaisi. Arkeen paluuta helpottaa muutaman päivän vierailu Southamptonissa ennenkuin isken jalkani Suomen maaperälle. Odotan samalla tietoa, olenko päässyt keväällä viikoksi Puolaan opiskelemaan projektijohtajuutta. Samalla olen ottanut vastaan työpaikan ensi kesäksi Ahvenanmaalla. Hullua.

lauantai 21. tammikuuta 2017

Talviolympialaiset

Lopputenttien ja koerumban keskellä päätettiin keksiä kaikille vielä jotain yhteistä kivaa, ennenkuin ensimmäiset lähtevät jo kotiin. Ilokseni päädyimme vaihtoehtoon pitää hauskaa ilman alkoholia ja nauttia ihanista ulkoilukeleistä. Ei voi nimittäin kovasti moittia parin asteen pakkasta ja auringonpaistetta pilvettömältä taivaalta. Näin ollen päädyimme järjestämään talviolympialaiset. Etukäteen suunniteltiin Suomen edustuksella muille muutama enemmän tai vähemmän leikkimielinen laji, jotka toteutettiin Tivolissa kahden joukkueen kesken kilpaillen.

Valitettavasti hauskanpidon varjopuolena tänään vahvasti taas läsnä oli katapleksia.  Stressin takia on muutamana viime päivänä muutenkin pitänyt vähän jarrutella itseään pysyäkseen tolpillaan. Tänään kuitenkin viestissä ja hippaleikeissä totesin taas urheilusuorituksen jäävän hyvinkin vajaaksi: on meinaan jokseenkin hankalaa yrittää juosta ja nauraa samaan aikaan, kun jalat ei vaan kanna. Vaikka itse yritän suhtautua oireisiin positivisesti ja nähdä ne vain osana nykyistä elämään, voisin silti maksaa omaisuuden edes yhdestä terveestä päivästä. On ihan mahdotonta yrittää kuvailla tunnetta, kun ihmiseltä viedään kyky nauraa ja iloita sataprosenttisesti. Toisaalta, yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttiakin on tarpeeksi, jos osaa ottaa siitä kaiken irti ja katsoo asioita oikeasta vinkkelistä.

Olen aina todennut kuuluvani siihen joukkoon ihmisiä, jotka eivät oikeasti koskaan osaa kasvaa aikuiseksi. Se, että ihminen osaa heittäytyä tilanteeseen ja olla välillä vähän nolokin, on mielestäni äärettömän ihailtava piirre muissa. Ei meidän tarvitse kadottaa sitä sisäistä lasta iän myötä mihinkään, jos tarvittaessa osaa hypätä mukaan aikuistenkin leikkiin. Paikallisilla on varmasti ollut ihan yhtä hauskaa meitä ihmetellessä kuin meillä itsellämmekin. Harvemmin sitä valitettavasti kuitenkaan törmää joukkoon aikuisia ihmisiä leikkimässä lumihangessa kuin lapset.


Tänään on kiistattomasti ollut yksi vaihdon parhaista päivistä, vaikka itse sanonkin. Tämän päivän aikana näin ympärillä niin paljon iloa ja naurua, että tuntuu entistä haikeammalta päästää irti näistä ihmisistä. Toisaalta kaikki hyväkin loppuu aikanaan - ei kai mikään olisi hyvää, jos se jatkuisi ikuisesti. Osaisipa joka ilta käydä nukkumaan yhtä kiitollisena ja onnellisena.

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Paluuhypoteesi

"How do you pick up the threads of an old life? 
How do you go on, when in your heart, you begin to understand, there is no going on?" 
- Frodo -

Joskus vaikeinta ei ole uuteen astuminen, vaan takaisin vanhaan palaaminen. Se, että kaikki jatkuu samalla tavalla kuin aina ennenkin siitä huolimatta, mitä on nähnyt ja kokenut. Se, että täysin uusi ihminen palaa takaisin siihen vanhaan arkeen ja samalla pelkää, ettei sovi sinne enää.

Aina kun mietin kotiinpaluuta, näen itseni istumassa sohvalla katsellen telkkaria. Nukkumassa päiväunia. Koulussa. Kuntosalilla. Tekemässä niitä kaikkia ihan tavallisia asioita, joita kuitenkin olen aina rakastanut yli kaiken ja joita kaipasin aluksi täällä. En vaan kuitenkaan osaa enää nähdä saavani niistä asioista sitä samaa tyydytystä, mitä ennen sain. On oikeasti pelottavaa kysyä itseltään, miten palata siihen omaan pieneen, turvalliseen ja tuttuun maailmaan, kun on juuri alkanut tajuta, kuinka paljon maailma ympärillä on kasvanut muutaman viimeisen kuukauden aikana.

Pikuhiljaa alan ehkä jopa ymmärtää Frodoa. Miten palata takaisin vanhoihin kuvioihin ihankuin mitään ei olisi tapahtunut? Koska fakta on se, että kaikille en voi kaikkea uutta kokemaani kertoa. Hiljaa mielessään toivoo, että voisi kertoa kaikille, mitä kaikkea on oppinut ja huomannut. Miten suurin mukana reissusta tuotu tuliainen ei olekaan matkalaukussa tai annettavissa kenellekään, vaikka sen niin mielellään tekisi. En olisi koskaan voinut lähtiessäni uskoa, että jossain vaiheessa ajatus palaamisesta voi ahdistaa. 

Ei pelkoa oikeastaan tuo se, että tajuaa muuttuneensa näinkin lyhyen reissun aikana, vaan se, kuinka pitää kiinni uudesta jumittumatta taas vanhoihin uomiinsa. Minä aion ainakin yrittää pitää kiinni siitä kaikesta uteliaisuudesta ja heittäytymisestä, mitä täällä olen oppinut. Ajatuksesta, ettei elämä ihan oikeasti ole aina niin vakavaa. Uudet tuulet puhaltaa väistämättä, pitää alkaa kehittämään itselleen jotain kehittävää. Vaikka mielessä painaakin pelko paluuahdistuksesta, on toisaalta kiva palata takaisin arkeen - onpahan vahva pohja valmiina, mitä lähteä rakentamaan uudestaan. Mä olen nimittäin kehittänyt täällä ihan uusia unelmia. Reissun aikana on myös kirkastunut moni asia, mistä ennen olen aina vain haaveillut. Nyt niistä on tullut tavoitteita.  

Ja onhan täällä jo oikeasti vähän jopa ikäväkin kotiin ja omaan elämään. Kohta on ikävä tänne.  Kai matkustelu väistämättä aiheuttaa ikävää niihin paikkoihin, minne on jättänyt pienen palan itsestään ja samalla ottanut ihan uuden palan mukaansa. Kai se on semmoinen reissuikävä, mikä samalla herättää paloa päästä etsimään uusia palasia löydettäväksi. Semmoinen ikävä, kun haluaa lähteä, jotta voi taas ikävöidä ja palata.

Ja pedattuani näin hienon pohjan, voinen loppuun paljastaa salaisen projektini. Kirjoitan työhakemuksia ensi kesäksi - ruotsiksi.