sunnuntai 28. elokuuta 2016

En ole hernekeitto

Tämän piti olla ihmissuhdeteksti. Voin kertoa, ettei ole. Loppuun päästyäni huomasin ajautuneeni niin syviin vesiin, että toivottavasti joku edes saa ajatuksesta kiinni. Se kun meinaa välillä juosta niin kovaa, että karkaa kokonaan. Täytyy kuitenkin sanoa, että monen päivän syvälliseen pohdintaan olen ajautunut purkkihernekeiton ansiosta. Kuvitelkaa. Töissä kävin tuotteiden päiväyksiä läpi ja kauhistuin huomatessani, että purkkihernekeitto voi säilyä neljä vuotta. Siellä se möllöttää peltipurkissa muuttumatta. Elämättä, kokematta, unelmoimatta. Sen ei koskaan saa käydä läpi vaikeita asioita vain löytääkseen kauniita asioita. Siitä koko ajatus lähti.


Se, mitä joku on joskus sanonut tai tehnyt voi tuntua pieneltä asialta, mutta ajatutua niin syvälle alitajuntaan, että jää vaikuttamaan - tiedostamatta tai tiedostettuna. Se, että on joskus mennyt rikki sisältä päin on ainakin omalla kohdallani rakentanut alitajuisesti muurin suojaamaan itseäni. Enkä tarkoita, että rikki mentäisiin aina toisen ihmisen toimesta, vaikka aina näin olen itsekin ajatellut. Asiaa mielessäni pyöriteltyäni tajusin, että tavallaan narkolepsiaan sairastuminen hajoitti koko entisen minäni ja sen todellisuuden, missä olin elänyt koko ikäni. Ensimmäiseksi piti päästää itse itsensä omien muurien läpi sinne syvälle sisimpään, missä on asioita, joita kukaan muu ei näe ja jotka itsekin tahtoisi unohtaa. Pelkoa. Heikkoutta. Arpia. Vikoja.

Se ei ole aina helppoa eikä nopeaa. Hiljakseen tutustuminen uudestaan omaan minään ja matka jonnekkin koskemattomaan olemattomuuteen ja näkymättömään pieneen palaan itsessään on varmasti elämän kovimpia oppitunteja. Usein ajatellaan, että hajoamisen hetkellä ollaan suurimman oppitunnin edessä. Itse hajoaminen ei kuitenkaan aiheuta meille tuskaa, vaan se, kuinka se pakottaa meidät löytämään itsestämme ne puolet, joita ei haluaisi olevankaan tai joiden ei edes aiemmin ole tiennyt olevan olemassa. En tykkää käyttää sanoja tuska tai kipu, koska ne ovat jotenkin vääränlaisia varsinkin tähän tekstiin. Olen enemmän mieltynyt englannin sanaan "pain", koska omassa mielessäni se kuvaa niitä sekä fyysisiä että henkisiä kipuja, joita ei voi sivuuttaa Buranalla. Ne pitää aidosti kokea.

Usein meditoinnin yhteydessä törmää lauseeseen "Minä olen rakkaus." Näissä kolmessa sanassa piilee uskomattoman suuri totuuden jyvänen, jota elämä kai yrittänee opettaa meille koko elämämme ajan. Minun sisälläni on jossain valo ja rakkaus, joka kulkee käsi kädessä kaikkein kipeimpien asioiden kanssa. Ne pitävät ikäänkuin kaikkea sitä kipua suojassa käsissään ja vaalivat niitä suurimpina aarteina, koska niistä kumpuaa myös se kaikki hyvä. Niiden etsiminen sattuu. Löytäminen sattuu. Joskus niiden kanssa eläminenkin sattuu. Ne ovat kuitenkin tavallaan ne koordinaatit ja resepti siihen, kun minusta tulee minä. Jonkun mielestä olen vääränlainen, mutta tärkeintä on tietää itse, että olen juuri oikeanlainen: juuri se uniikki taideteos, joksi minut on suunniteltu.

Minä olen rakkaus. Minun on täytynyt kuvainnollisesti kulke oma Via Dolorosani ennenkuin olen ymmärtänyt, että kaikki ympärilläni lähtee itsestäni. En voi tulla vahvemmaksi muiden ihmisten kautta. Ennen kaikkea voi tulla onnelliseksi muiden ihmisten kautta. Koska minuun sisääni on istutettu rakkaus, on minun opeteltava ensimmäiseksi rakastamaan itseäni niin kaikessa heikkoudessani kuin vahvuudessani. Se ei tapahdu muiden kautta tai muita ihmisiä rikkomalla, jotta pysyisin itse ehjänä, vaan päinvastoin. Tavallaan uskon, että elämän on tarkoitus tasaisesti hajottaa meitä, jotta muistamme taas kuinka tulla kokonaisiksi.

Pitää uskaltaa olla ne miljoona pientä sirpaletta käsissään, joita ei koskaan saa enää samalla tavalla ehjäksi kuin ennen. Pitää uskaltaa rakentaa jotain ihan uutta.

perjantai 19. elokuuta 2016

Sinä olet minun siskoni

Aika. Se seuraa meitä alusta loppuun asti välillä suurimpana vihollisena, välillä parhaimpana ystävänä. Oma viha-rakkaussuhde aikaan johtuu siitä, että juuri silloin kuin luulen sitä eniten kontrolloivani, se muistuttaa, että se on mahdotonta. Muistan pienenä kerran jos toisenkin itkeneeni salaa illalla, koska en halunnut ajan kuluvan. En halunnut kasvaa isoksi, koska elämä silloin juuri oli niin kivaa. Minulle on tavallaan aina ollut vaikeaa päästää ajasta irti ja luottaa siihen, että tulevaisuudessa meitä odottaa aina jotain vähintään yhtä kivaa kuin nykint. Kivat asiat vain muuttuvat samaa tahtia kun kasvat ajan kanssa. Ehkä meistä ei olisikaan niin kivaa, jos eläisimme koko elämämme lapsena käyden esikoulun aina uudestaan.

Koko postauksen ajatus lähti oikeastaan siitä, miten nopeasti aika lopulta menee. Tämän tekstin tarkoituksena on nyt kertoa meidän perheen klassikkotarina omasta pikkusiskostani, joka tosin taitaa olla pieni enää minun näkökulmastani. Tarkoituksena oli saada tämä teksti kasaan synttärilahjaksi jo viime viikonloppuna, kun sisko täytti 18v. Jollain tavalla tilanne kuitenkin loppupeleissä sunnuntaiaamuna kummasti oli se, että minä kärsin tutinasta siskon sijaan, eikä kirjoittaminen käynyt mielessäkään. Kai ajan kulumiseen kuulu sekin, ettei ihminen jaksa ikuisesti juhlia.

Lueskelin jostain sanontoja sisaruudesta ja eniten minut pysäytti yksi, jossa todettiin, että on suunnaton lahja saada syntyä maailmaan, jossa on jo valmiina ainakin yksi kaveri, jolle ei tarvitse koskaan esitellä itseään - sisko. Se on myös sellainen ystävä, joka ei voi katkaista sidettään sinuun, koska takana on jotain paljon syvempääkin kuin vain ystävyys. Isosiskona myönnän edelleen tavallaan näkeväni aina sen polvenkorkuisen lapsen, jota tahdon suojella kaikilla mahdollisilla tavoilla elämässä. Se, jonka puolesta ottaisin kaiken pahan itselleni ja lahjoittaisin kaiken hyvän hänelle - siis siitäkin huolimatta, että olin vimmatusti tahtonut palauttaa siskoni sairaalaan syntymän jälkeen. Nyt olen onnellinen, että vauvoilla ei ole vaihto- tai palautusoikeutta.


Minulla oli pienenä tapana siivota huoneeni aina sunnuntaisin. Muistan, että jo ihan pienestä asti oman viikkosiivoukseni aikana sisko kaivoi rahakätkönsä esiin ja laski rahansa. Eihän sillä mitään hajua ollut oikeasti rahan arvosta, mutta hartaan tilityksensä jälkeen se ilmoitti aina ylpeänä omistavansa tällä viikolla kuusi seteliä ja kahdeksan kolikkoa. Huoneensa se siivosi yleensä vain silloin, kun sieltä löytyi jotain sen normaalin eliöstöön kuulumatonta. Poikkeuksena näihin rutiineihin oli tietysti meidän ikimuistoiset leikkiviikonloput, jolloin koko aikana ei saanut ottaa yöpukua pois päältä, vaan leikittiin aamusta iltaan. Poikkeuksen poikkeuksena tähän oli tietysti karkkipäivän kauppareissu, jonka ajaksi oli pakko vaihtaa yöpuku pois.

Taisi olla tämä sankari ihan koulutaipaleensa alussa, kun eräänä jouluna päätettiin lähteä yhdessä ostamaan joululahjoja. Tietysti kohteena oli sen aikainen Tiimari, josta sai pienellä summalla suhteellisen paljon kaikkea - turhaa - tavaraa. Sisko ilmoitti ottaneensa kaksikymmentä euroa mukaan ostoksia varten ja minä kuljin perässä laskemassa, että rahat riittää samalla kun sisko mätti lahjoja pieneen kauppakoriinsa. Kuten draaman kaareen kuuluu, tarinan huippu on kuitenkin maksuhetki kassalla: jokainen jouluruuhkissa ostoksiaan tehnyt varmasti tietää, mikä on tunnelma kassajonossa, kun kaikki haluavat vain äkkiä pois kuumasta joululauluja ja -mainoksia tulvivasta kaupasta. Kassaneidin piipattua ne mahdollisimman monta, eli noin miljoona pientä tavaraa, mitä sillä kahdellakymmenellä eurolla voi vain saada, kaivaa tarinamme sankari taskustaan pienen lompakon. Sieltä se ottaa rahansa ja pienessä nyrkissään ojentaa kassalla kolikkoaan, jossa toki luku on oikea, perästä vain puuttuu muutama nolla. Tavalliseen tapaani taisin saada tyylikkäästi pienimuotoisen raivarin ja lopulta poistuimme kaupasta ilman minkään näköisiä ostoksia. Onneksi olen ajan saatossa ehtinyt olla niin monta kertaa nolo, etten voi enää sanoa tämän olleen elämäni noloimpia hetkiä, mutta niihin aikoihin se varmasti meni ainakin listan kärkikolmikkoon!

Näin mukavasti pohjustettuna haluan vielä toivottaa paljon onnea siskolleni! Jos joskus haluat lähteä syntymälahjana saadun henkilökohtaisen turvamiehesi kanssa tutustumaan yöelämään ja ehkä unohtaa sen ajankulunkin hetkeksi, lupaan tarjota juomat, ettei historia pääse toistamaan itseään. Kahteen asiaan en nimittäin enää luota, jos ne tulevat samassa paketissa, ja ne kaksi asiaa ovat sinä sekä raha.