Tämän kesän lomat on lusittu ja töitä on painettu jo melkein kuukausi. Erinäisten sattumusten ja niiden kuuluisien muuttujien vuoksi päädyin lopulta kesätöihin pieneen Saleen, mikä on minulle ollut ihan lottovoitto. Monipuolista tekemistä riittää niin paljon, että narkolepsiasta ei ole ollut mitään haittaa. Rehellisiä jos ollaan, ei esimieheni vieläkään tiedä asiasta. Ajattelin aluksi näyttää kykyni ja pärjäämiseni ja sopivan paikan tullen asiasta sitten mainita, mutta sellaista ei vielä ole tarjoutunut. Pisimmillään olen tehnyt yhdeksän tunnin työvuoroja, eikä mitään ongelmia ole ollut - ei ole tarvinnut edes kahvitauolla ottaa kolmen minuutin pikatorkkuja. En oikeastaan tiedä itsekään, miten se on mahdollista, mutta voin vannoa, että mukavat asiakkaat, monipuolinen tekeminen ja ihanat työkaverit on suuressa roolissa. Yhtenä päivänä aamuvuorossa töissä koko maailma pysähtyi, kun asiakas tokaisi minun näyttävän ihailtavan reippaalta kellonaikaan nähden. Hän tuskin koskaan tulee käsittämään, miten vahvan reaktion sai aikaiseksi niin tunnemaailmassa kuin ajatuksissakin.
Kesä tulee olemaan työntäyteinen, jotta saan kerättyä edes vähän säästöjä ensi syksyn vaihtoa varten. Hakemuksia on pitänyt täytellä ja lähetellä älyttömän paljon, mutta toivon pikkuhiljaa olevani jo voiton puolella. Slovenian kurssitarjonta ei ehkä ihan napannut -tarjolla olisi ollut esimerkiksi kiinankielen alkeiskurssi-, mutta myönnän ensisijaisesti lähteväni katsomaan maailmaa ja kokemaan, opiskelut saavat kerrankin tulla vähän siinä sivussa. Yksi suurista ja ehdottomasti tärkeimmistä huolenaiheista on, miten käy potkunyrkkeilylle vaihdon ajan. Toivottavasti Ljubljanasta löytyy edes nyrkkeilysali, ettei ihan pääse repsahtamaan.
Nyt on ollut harvinaisen hyvä jakso narkolepsian kanssa. Tavallaan kauhulla odotan, miten huono jakso tähän perään iskee, mutta sen näkee aikanaan. Toisaalta kesä on aina jotenkin helpompaa aikaa: vaikka edelleen nukun televisio ja valot päällä, uskon valoisien öiden ja auringon helpottavan elämää. Kesällä tuntuu muutenkin olevan helpompi karsia menoja ja keskittyä olennaiseen eli tekemään juuri sitä, mistä itse tykkää. On jotenkin helpompi päästää irti ja pysähtyä edes hetkeksi vaan olemaan ja ajattelemaan.
Kun saan työrytmistä vielä vähän paremmin kiinni, pyrin kirjoittamaan aktiivisemmin. Mielessä usein pyörii ihan syvällisiäkin aiheita, mutta ne vaativat jo sitten aikaa saavuttaakseen tekstimuodon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti