keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Pikkunälkä

Sehän se on aina mielessä. Nimittäin ruoka. 

Kuten aiemmin olen kertonut, puuttuu selkäytimestäni oreksiini kokonaan. Sen lisäksi, että se säätelee ihmisen vireysjärjestelmää, vaikuttaa se myös ruokahaluun. "Oreksiinien nimet johtuvat kreikan sanasta orexis = ruokahalu, johon niiden vaikutus ensimmäisenä liitettiin." Käymälläni narkolepsiakurssilla oli muitakin rokotteesta sairastuneita nuoria, jotka jo silloin kertoivat lihoneensa sairastumisen myötä, koska suurin nälkä on yöllä. Tuolloin ihmettelin asiaa, mutta pikkuhiljaa alan ymmärtää mistä puhuttiin.

Olen nimittäin hyvää vauhtia kehittämässä itselleni äärettömän huonoa tapaa nimeltä yösyöminen. Alussa huomasin tekeväni tätä herättyäni painajaisesta, jotta en nukahtaisi heti uudestaan, vaan heräisin oikeasti ennen seuraavia unia. Voidellessani leipää yöllä totesin itselleni aina, että "ansaitsen tämän, koska näin pahaa unta." Nykyään kuitenkin huomaan herääväni joka yö siihen, että on kamala nälkä riippumatta siitä miten paljon olen kiskonut iltapalaa. Edelleen keksin jonkun tekosyyn, miksi ansaitsen vähän ruokaa. Yleensä yöllä tekee mieli herkkuja ja olenkin järjestelmällisesti tyhjentänyt vähäiset herkkukätköni. Nykyään yritän vältellä herkkujen ostamista, jotta yöruoka olisi edes terveellistä. 

Minun heikko kohtani on selvästi ne herkut. Koulun jälkeen väsyneenä tekee mieli herkkuja. Unisena herätessä tekee mieli herkkuja. Koska koko ajan väsyttää, tekee koko ajan mieli herkkuja. Ja jos ei tee mieli herkkuja, niin joku muukin ruoka kyllä kelpaa. Yritän siis pitää ruokaostokseni terveellisinä ja syödä illalla niin paljon, että mahaan ei vaan enää mahdu mitän. Ongelma onkin siinä, että sinne aina mahtuu. Kukaan ulkopuolinen tuskin tätä uusinta harrastusta huomaa ainakaan vielä, mutta itselle riittää tieto sitä, että yösyöminen pidemmän päälle todellakin lihottaa. 

Toisaalta lohdutan itseäni toteamalla, että liikun päivän aikana yöpalat pois. Yösyöminen myös on todellinen nautinto ja tekee onnelliseksi. Ehkäpä sitä voisi olla kamalampiakin paheita...


perjantai 5. helmikuuta 2016

Hetkiä

"Me tulemme jostain ja soimme hetken puiden latvoissa sekä kallioiden koloissa, kunnes katoamme henkäyksenä takaisin kaikkeuteen."


Loppujenlopuksi ihminen on aika pieni ja voimaton tässä elämässä. Jokainen päivä on erilainen. Tilanteet muuttuvat, asiat muuttuvat. Ihmisiä tulee ja toisaalta ihmisiä myös meneekin. Kohtalo on sitä, mikä meidän tiellemme on tulevaa tavallaan meistä riippumatta.

Se, mikä meistä kuitenkin tekee omassa elämässämme vahvoja, on kyky nähdä mahdollisuuksia ja tarttua niihin. Toisin sanoen heittäytyä elämään mukaan. Elää hetkessä. Tehdä asioita, mitkä tuntuvat hyvältä. Päästää irti menneestä. Ottaa riskejä. Uskaltaa myös epäonnistua. Tehdä päätöksiä ja hyväksyä seuraukset. Koska lopultahan mikään täällä ei ole pysyvää: "elämä on sotku hetkiä".

Tämän oivaltaminen on auttanut minua oppimaan antamaan anteeksi. Niin itselleni kuin muillekin. Meni kauan, ennenkuin ymmärsin, että anteeksi antaminen lähtee aina itsestään. En minä ainakaan pyydä tai anna anteeksi ainoastaan sen takia, että toiselle ihmiselle tulisi hyvä mieli, vaan saadakseni itselleni rauhan. Silloin jätän taakseni huonon hetken, jotta seuraavassa hetkessä olisin tasapainossa itseni kanssa. Ehkä tämän takia en kykene näkemään itseäni uhrina sairastumiseni takia. Joskus vain elämässä päädytään tilanteisiin, joihin oikeasti ei kuuluttaisi. Pointtina kuitenkin on se, miten tilanteen hoitaa ja ottaa seuraavan vastaan: roikkuen edelleen kiinni vanhoissa vai valmiina ottamaan uuden vastaan puhtaana ja tuoreena.

En oikeasti tiedä, olisinko ilman sairastumistani oppinut näkemään mahdollisuuksia samalla tavalla kuin nyt näen. Tai olisinko ainakaan uskaltanut oppia ottamaan niistä kaiken irti, koska en olisi tiennyt, että hetken päästä kaikki voi olla toisin. Se, että kaikki on yhdestä näkökulmasta huonommin kuin ennen, ei estä tarttumasta näkökulmaan, jonka mukaan kaikki on uutta ja täynnä uusia mahdollisuuksia. Koska tavallaan joka päivä haastan sairauteni takia itseni ulos mukavuusalueelta, olen huomannut, että mahdollisuudet kukkivat niissä paikoissa, joiden löytäminen vaatii uteliaisuutta ja rohkeutta.


Mikä meitä oikeasti pidättelee? Unelmien ja todellisuuden välissä on vain hetki täynnä tekoja.