keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Ei punaviiniä, kiitos

Viimeiset pari viikkoa on ollut surua ja iloa. Luin jonkun aikaa sitten hyvän kolumnin, missä käsiteltiin tunteita. Sen pohjalta olen välillä istunut alas ja opetellut aistimaan ja hyväksymään tunteitani - niin iloa kuin suruakin. Surun keskellä on kuitenkin tavallista paremmin katsonut ympärilleen ja huomannut selkeämmin ilon hetkiä ja nauttinut niistä. Lopulta olen päätynyt ajatukseen, että elämässä parasta on se, että se jatkuu.

Viikko sitten sain tiedon, että pääsen tammikuussa viikoksi opiskelemaan kansainvälisesti Southamptoniin. Tulen aika hyvin toimeen sanojen kanssa, mutta nyt en keksi tarpeeksi ihania sanoja kuvaamaan innostusta! Majoitus tapahtuu hotellissa kahden hengen huoneissa, mutta sain sovittua itselleni oman huoneen. En halua pilata muiden reissua sekavilla yöoireillani. Lisäksi vähän huolettaa muiden suhtautuminen narkolepsiaan, mutta siihen en voi vaikuttaa. En aio jäädä paitsi yhdestäkään näin ainutlaatuisesta kokemuksesta vain sen takia, että nukun muita enemmän.

Tänään sain päätökseen ensimmäisen vuoden ammattikorkeakouluopintojani. Täytyy myöntää, että tänään koulusta käveli ulos ihan toinen ihminen kuin vuosi sitten käveli sisään. Ihan mielettömiä kokemuksia,  valtavasti uutta tietoa ja ennenkaikkea ylpeys itseään kohtaan sen takia, kuinka hyvin olen pärjännyt. Helppoa ei ole aina ollut sen voin myöntää, mutta näin kovalla päällä ja tahdonvoimalla uskon pääseväni maaliin asti aina. Lopultahan kaikki on vain itsestään kiinni.

Odottelin äsken bussia pysäkillä. Viereeni sattui iäkkäämpi mieshenkilö, joka kovasti rupesi kertomaan elämästään. Kuulin tarinan omakotitalon rakentamisesta ja nuoruusaikojen metsästyreissuista, jotka päätyivät tanssilattialle naisjahtiin riistanmetsästyksen sijaan. Kumisaappaat jalassa voi kuulemma ihan hyvin tanssia. Vähän ennen bussin saapumista mies kaivoi laukustaan pullon punaviiniä ja hyvin kohteliaasti olisi tarjonnut hömpsyt minullekin. Kieltäydyin vedoten viikonpäivään.

Hiukan verran viisaampana palasin kuitenkin takaisin kotiin, sillä yhden asian oivalsin matkan aikana. Oikeastaanhan elämä on juhlaa - viikonpäivästä huolimatta.


sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Olen tylsä

En ole mykistynyt täysin ja lopettanut, olen vaan onnistunut tekemään itsestäni mukavan kiireisen! Tiedättekö, ei semmonen kaoottisen kiireinen, vaan niin että pysyy hyvä vire päällä ja illalla ajoissa nukkumaan meneminen ei todellakaan ole vaikeaa. 

Näin pitkä hiljaisuus, eikä oikeastaan vieläkään mitään tärkeää kirjotettavaa. Elämä kulkee omalla painollaan ja minä yritän pysyä vähintään samassa vauhdissa mukana. Pimenevät päivät vaikuttaa huomattavasti iltapäivän vireeseen. Päivän ainoa "valoisa" hetki menee aina huomaamatta ohi kouluhommissa ja iltapäivällä kotiin mennessä on taas pimeää. Arvatkaa onko hankalaa yrittää nukkua lyhyet päiväunet? Olen kuitenkin saanut otettua nyt vähän taas itseäni niskasta kiinni ja raahautunut salille muutaman kerran viikossa. 

Herääminen ylipäänsä on myös vaikeaa, koska aina herätessä tosiaan on pimeää. Luulin jo keksineeni monta hyvää kikkaa päästä ylös aamuisin ja päiväunien jälkeen, mutta tähän vuodenaikaan eivät nekään tunnu toimivan. Olenkin todennut, että parasta aamulla on ostaa koulusta aamupalaksi sämpylä ja suosiolla nukkua kotona puoli tuntia pidempään. 

Loppuun vielä tavallisen elämän selviytymistarina eli sitä, mitä elämä toisinaan vaatii. Koulupäivän jälkeen oli yllättävän virkeä olo ja ajattelin tehdä ruokaa valmiiksi samalla vauhdilla. Väsymystä kuitenkaan ei voi ennustaa ja se tulee toisinaan aika puun takaa, joten päädyin paistamaan jauhelihat seuraavalla taktiikalla: lihat pienelle lämmölle pannulle, herätyskellosta kaksi minuuttia uniaikaa, lihojen sekoittelu ja taas unta... Tämä toistui ihan muutaman kerran. Voin muuten sanoa, että mikään ei ole niin kamalaa kun repiä itsensä unesta pois tähän tapaan. Ruoka oli kuitenkin hyvää, eikä mitään kamalaa tapahtunut. 

Koska tämän järkevämpää sanottavaa en nyt keksi, niin lopetan jo heti alkuunsa. Ehkäpä ensi viikolla päästän katapleksian täälläkin valloilleen!