lauantai 31. lokakuuta 2015

Pelko

"Vastoinkäymiset ovat monesti siunaus valepuvussa." 
Jan Fridegård - 



Katsoin aamulla telkkarista Aivopeliä, joka käsittelee ihmisaivojen mysteerejä ja toimintoja. En yleensä jaksa kiinnostua kuin luontodokumenteista, mutta tämä ohjelma on katsottava aina, kun se sattuu telkkarista tulemaan! Halloweeniin sopien tämän aamun aiheena oli pelko: mistä se johtuu ja miten sitä tunnetaan. Oli mielenkiintoista todeta, että pelko on oikeasti aivojen tapa suojella meitä ja lähes kaikki pelko perustuukin ihmisen kehitykseen. Esi-isien oli taisteltava tai paettava, opittava pelkäämään vaarallisia hämähäkkejä ja käärmeitä, ja olemaan varuillaan pimeässä, missä ei nähnyt petoeläimiä ympärillä.

Pelkään pimeää, koska en näe mitään. Ja se, mitä näen, vääristyy ihan erilaiseksi kuin päivällä valossa. Pimeänpelkoa ei ole ainakaan auttanut narkolepsia, sillä pimeässä hallusinaatioita ja unihalvauksia tuntuu tulevan paljon herkemmin kuin valoisalla. Omassa kodissa mielikuvitukselle lisää potkua on antanut makuuhuoneessa pään taakse jäävä vaatehuoneen liukuovi. Sieltähän voi yöllä kävellä kuka vaan. Ratkaisin asian laitatuttamalla oven ulkopuolelle ison hakasen, jotta saan sen lukkoon, nyt sieltä ei ainakaan mitään elävää pääse läpi. Narkolepsian takia lisääntyneet pelot on oikeasti ihan tyhmiä, mutta minkäs teet, kun aistit ja järki pelaa eri maaleihin. Voitte vaan kuvitella, miltä tuntuu yöllä herätä siihen, että joku huutaa siellä vaatehuoneessa. Tai kävelee olohuoneessa hitaasti kohti makuhuoneen ovea. Tai seisoo sängyn vieressä.


Olen yrittänyt oppia pois pimeänpelostani. Helpoin tapa on pitää täyspimeys poissa yövalojen avulla. Olen kuitenkin yrittänyt myös psyykata itseäni kuvittelemaan, että pimeys on kuin iso peitto, joka ottaa syliin ja suojelee. Kaikessa turvattomuudessaan pimeys on kuitenkin tavallaan turvallista, koska vaikka se piilottaa kaiken minulta, se piilottaa myös minut muilta. Tämä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä en saa päätäni toimimaan niin kuin haluaisin. Pimeää tai ei, peittoa tai ei, ympärillä tapahtuu karmivan outoja asioita lähes joka yö.

Halloweenin suhteen minulla on jotenkin jakaantunut persoonallisuus; osaksi rakastan sen tuomaa väriä ja valoa pimeään syksyyn, mutta samalla myös inhoan sitä ihan vaan sen inhottavuuden takia. En tiedä onko Halloween pahempi tämän päivän kauhujen kurpitsajuhlana vai perinteisenä ympärillä hyörivien henkien juhlana - kumpaakaan en varsinaisesti elämääni kaipaa. Samaan kategoriaan päätyvät kauhujeffat, en voi katsoa niitä ollenkaan. Kaikki kauhuhörhöily, kummitukset, murhamiehet ja etenkin veri oikein ruokkivat jo valmiiksi vilkasta mielikuvitusta. Elokuvaa katsoessani haluan sen olevan viihdyttävää ja jättävän hyvän fiiliksen, en kuukausien unettomuutta.

Äärettömän sarkastisesti voisin todeta viettäväni Halloweenia lähes päivittäin pääni sisällä. Omat kauhuelokuvatkin pyörivät yksityisnäytöksenä omissa unissa. Kukaan ei osaa selittää, miksi narkolepsia aiheuttaa painajaisia. Kukaan ei myöskään osaa kertoa, miksi hallusinaatiot ja unihalvaukset ovat lähes poikkeuksetta aina pelottavia. Ehkäpä vielä jonain päivänä opin kääntämään asiat ylösalaisin ja joskus vielä näenkin huoneessani vain koiranpentuja. Ja pinkkejä poneja. Ja kukkia. Ja komeita miehiä.

Kunhan kirjotin

Täällä ollaan. Pääsyy hiljaisuuteen on ollut ongelmat netin kanssa ja vähän myös inspiraationkin puute. Syyslomalla olisi ollut aikaa ja ajatuksia, mutta keskityin stressin nollaamiseen ja totaalilepoon. Tällä viikolla koulu on verottanut osansa, mutta olin myös opintojani varten järjestämässä keskiviikkona isoja opiskelijailtamia, mikä kieltämättä vaatii veronsa vielä tänäänkin.

Liian väsyneenä on täysin turha ruveta kirjoittamaan minkäänlaista tekstiä. Varsinkaan, jos on pelko, että joku saattaa sen vielä lukeakin. Liian väsyneenä ajatus puuroutuu herkästi, monta ajatusta sekoittuu yhdeksi ja nukahtaessa päälle jää automaattinen toiminta. Näiden kolmen summa on täysin käsittämättömät lauseet ilman päätä ja häntää. Esimerkkinä tästä muistan yhtenä iltana kirjoittaneeni lukioaikana jonkunlaista pohtivaa esseetä Minna Canthin Annaliisasta ja nukahdin tietysti kesken kirjoittamisen. Aamulla koneeltani löytyi lause " Annaliisan sanotaan olevan kiltti ja kuivaa ja hevoset tykkää taas." Vielä tänäkin päivänä olisin itsekin kiinnostunut tietämään, mitä on tapahtunut.

Syy, miksi intouduin vielä tähänkin aikaan kirjoittamaan on itseasiassa letut. Päätin vielä hetki sitten ruveta vääntämään lettuja, koska voin. Voimisesta tuli mieleeni kuinka paljon asioita loppujenlopuksi voinkaan tehdä, koska asun omillani. Tajusin, että olen pian asunut jo melkein vuoden omillani. En missään vaiheessa ollut huolissani selviytymisestä ylipäänsä arjen kanssa, mutta selviytyminen yksin narkolepsian kanssa mietitytti, olinhan vanhempien luona aina voinut kuitenkin luottaa siihen, että joku oli lähellä. Siispä olen vuoden aikana joutunut pohtimaan paljon jopa itsestäänselviltä tuntuvia asioita, mutta myös oppimaan ja oivaltamaan uusia ratkaisuja elämäni helpottamiseksi.

Varsinkin pitkän koulupäivän jälkeen niinkin yksinkertaiset asiat kuin kaupassa käynti ja ruoanlaitto eivät välttämättä olekaan narkoleptikkona enää niin yksinkertaisia. Kaupassa käynti ei nyt aiheuta kuin sen jaksamisen lähteä iltaisin ylipäänsä enää mihinkään. Ruoanlaitto kuitenkin on jo vuoden aikana ollut aikalailla tuuripeliä ja monta mielenkiintoista tilannetta, jotta elämä ei tuntuisi liian helpolta ja turvalliselta. Usein nykyään väsyneenä ruokaa laittaessani istun alas ja otan nokoset sopivan paikan tullen. Silloin kannattaa kuitenkin muistaa laittaa herätyskello päälle, sillä voin kertoa, että uunissa liian kauan muhiut ruoka ei herätä niinkään ruokahalua, vaan kiitollisuuden ruoasta ilman tulipaloja.

Syksyn tullen rakastan viljellä ympäriinsä vähän kaikenlaisia valoja ja tuikkuja. Turvallisuussyistä olen kuitenkin kieltänyt itse itseltäni oikeiden kynttilöiden polttamisen. Olen niin riskialtis tunari, että unohtaisin ne kuitenkin aina yksin palamaan. Siispä olen siirtynyt kokonaan patterikäyttöisiin tuikkuihin. Tarvittaessa käytän niitä yövaloinakin, koska niitä ei tarvitse vahtia koko aikaa ja ne eivät ole liian kirkkaita.

Yöoireet ovat melko pitkälti suhtautumisesta kiinni. On jotenkin äärettömän noloa herätä vielä tässäkin iässä painajaisista huutaen - yleensä vielä äitiä. Omassa kodissa äiti ei kuitenkaan tule paikalle, vaan on sanottava itse itselleen sen olleen unta. Viikko sitten yöllä oli taas niin vilkasta tässä asunnossa, että epäilin taas olevani hullu: milloin joku kävelee olohuoneessa, pyörii sängyn alla tai huutaa vaatehuoneessa. Silloin ei auta kun antaa periksi ja nukkua suosiolla valot päällä, koska se tuntuu helpottavan edes vähän. Kainaloon kannattaa ottaamyös ihan pienestä asti ympäri maailmaa mukana matkannut pupu, koska ympärille kannattaa kerätä turvallisuutta tuovia asioita.

Nyt alka tämä ihminen näin lettujen jälkeen olla aika puhki. Lopetan nyt, kun teksti on jollain tavalla edes ymmärrettävää. Jos vielä huomenna koen yritysjuridiikan läksypinon jälkeen halua kirjoittaa ja istua koneella, niin väsään jotain syvällisempää.



keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Vähän vaikeampi päivä

Ei todellakaan mikään helppo päivä takana tänään. Kahden ja puolen tunnin päiväunien jälkeen en kuitenkaan enään sano, että paska päivä, vaan tyhmä päivä. Aivojen tilalle päähän olisi voinut tunkea vaikka puuroa ja lopputulos olisi ollut ihan yhtä hyvä. Tai huono.

Stressi väsyttää. Tällä viikolla loppuu koulun syksyn ensimmäinen moduuli ja koko jakson työt on periaatteessa kasattava portfolioon. Löysin sisäisen hiken itsestäni taas tämän syksyn myötä ja huomaan tavoittelevani hyviä numeroita vähän liiankin kunnianhimoisesti. Tai pääasia ei ehkä olekaan enää ne numerot, vaan vimmattu halu oppia ja olla itsensä takia hyvä. Olen myös huomannut lausahduksen "Mitä enemmän antaa, sitä enemmän saa" käyvän toteen ja yritän antaa kaikkeni. Stressitaso on siis tällä hetkellä melko korkealla, mutta kyllä se tästä. Olen onneksi tehnyt tosissani hommia koko jakson ajan, jolloin tekemistä ei ole kasaantunut lamaannuttavan paljoa.

Eilen olin koulussa melkein kellon ympäri. Ei olisi ollut pakko ja olisin ehtinyt välissä hyvin kotiinkin. Päätin kuitenkin ottaa ylimääräsen ajan tehokäyttöön ja tehdä koulujuttuja. Pitkän päivän jälkeen uni kuitenkin tulee niin pian, että ei aivot ja kroppa kulje samaan tahtiin. Superväsymys ei siis suinkaan paranna yöunia, vaan aiheuttaa normaalia enemmän hallusinaatioita. Nukuin taas telkkari ja olohuoneen valot päällä koko yön.

Eksyin myös viikonloppuna pitkästä aikaa oikein kunnolla tyttöjen kanssa baariin, ja maksan siitä reissusta vieläkin kovaa hintaa.


Kaikki nämä yhteenlaskettuna aiheutti tästä päivästä ihan kamalan. Neljä viimeistä tuntia koulussa teimme asiakkaille palveluiden konseptointiprojektia. Valehtelematta pysyin maksimissaan aina vartin putkeen hereillä ja nukahtelin kesken puhumisenkin. Kaverini käski jo puolessa välissä minun lähteä kotiin nukkumaan, mutta en osannut päättää kumpi on asiakkaalle kamalampi teko: yrityksistä huolimatta nukahdella kokoajan vai vain luovuttaa ja lähteä kotiin. Kärvistelin päivän loppuun kuitenkin. Päivän päätyttä kaverini kysyi selviänkö yksin kotiin asti. Kotimatkalla joku onneton yritti vielä tulla kaupustelemaan sähköä, en voinut vastata mitään ohi kävellessäni, koska sain niin pahan katapleksian.

Narkolepsia on tauti, johon on suhtauduttava päivä kerrallaan. Välillä menee paremmin ja välillä vähän huonommin. Koskaan ei voi varautua etukäteen. Täytyy kuitenkin myöntää, että iltapäivän asiakasprojektitunneilla olisin voinut melkein kuolla häpeästä. Nukahtelu sopimattomassa tilanteessa tietysti hävettää, vaikka asiasta olisikin kertonut. Välillä on itsekin vaikea uskoa, että hereillä pysyminen voikin olla niin pirun vaikeaa. Tai kuten tänään, mahdotonta. En koskaan voi tietää, miten ihmiset oikeasti sutautuvat minuun tai ymmärtävät narkolepsiani. Toivon kuitenkin saavani armoa. Eihän se minusta ole kuitenkaan kiinni.

Taas on kuitenkin yksi vaikea päivä selätetty ja loppuviikosta on tiedossa jo paljon helpompaa. Ensi viikko on meillä syyslomaa, joten kohta pääsee oikeasti hengähtämään.
















lauantai 10. lokakuuta 2015

Ikioma hankala elämä


Kuvitelkaapa jos meidän elämästä voisi piirtää kirjaan. Kirjan, jossa ei olisi lainkaan sanoja, olisi vaan erilaisia kuvia ja värejä. Kirjasta löytyisi sivuja täynnä tummia ja kirkkaita värejä, joko yksi yhdellä sivulla tai kaikki yhdessä sekaisin. Jokaisen oivalluksen, ajanjakson, oppimisen ja kasvamisen myötä siirtyisimme aina uudelle sivulle. Jokaisella uudella sivulla olisimme tietyllä tavalla aina uusia ihmisiä. Sivuilla voisi palata tarvittaessa taaksepäin käsittelemään vielä käsittelemättömiä vanhoja asioita, mutta laitettuasi pisteen sivun loppuun, ei edessä olisikaan kuin uusia, puhtaita sivuja. Jokaisella sivulla olisi kuitenkin pysyttävä niin kauan, että on valmis itse piirtämään pisteen.

Olen yli vuoden pysynyt erään asian suhteen paikallani pohtien ja pyöritellen sitä mielessäni. Asian, jota en pystynyt käsittelemään jostain syystä pitkään aikaan loppuun asti. Luulin monesti jo ottavani kynän käteeni ja piirtäväni pisteen, kunnes huomasin, etten olekaan siihen vielä valmis. Yleensä mieleni käsittelee asiat järkevästi ja melko nopeastikin, mutta tämä oli piirtänyt kirjaani normaalia vahvemman viivan. Viimeviikolla kuitenkin täysin odottamattani olin pohtinut asiaa tarpeeksi. Pääsin viimeinkin piirtämään pisteen, joka henkisesti samaan aikaan tavallaan vielä vähän sattui, mutta kuitenkin niin vähän, että tein se mielelläni.

Koin oivalluksen, jota olin odottanut jo yli vuoden. Viimeinkin olin nyt päässyt siihen pisteeseen, jossa sydäntä kovempaa puhuikin järki. Tai sitten vaan sydän oli lopultakin oppinut luottamaan järkeen. Mieltä vaivaava asia oli tuntunut vähän samalta kuin yrittäisi kävellä kovassa tuulessa sateenvarjon kanssa: joko pusket väkisin eteenpäin, vedät sitä perässäsi tai sitten se kääntyy aina väärin päin. Nyt päätin kuitenkin opetella nauttimaan sateesta ja päästää varjosta irti.

Olen avoin tulevaisuudelle. En sulje pois ajatusta, etteikö jokin jo tällä hetkellä vanha asia tai ihminen palaakin yllättäen elämääni vuosien päästä. Ehkä se asia palaa jälleen piirtäen lyhyen viivan kirjaan samalla värillä kuin aiemminkin, tai ehkä tällä kertaa jättääkin jälkensä myös kirjan loppuun asti ihan uusin sävyin. Mikään ei ole mahdotonta, jos on vain kääntänyt jo uuden sivun. Sivun, jossa on uutta tilaa. Sivun, joka kaipaa ihan uusia värejä.

Joskus elämässä sivut kääntyvät vikkelästi, joskus hitaasti, Toisille sivuille mahtuu enemmän ajatuksia, askelia ja jälkiä kuin toisille sivuille, mutta yksikään niistä ei ole turha. Jokainen niistä tekee meistä sen ihmisen, mikä olemme tänään. Tänään minä seison uuden sivun alussa valmiina ottamaan uusia ja kevyitä askelia, erilaisia kun pari viimeisintä. Uusien askelten pitää antaa tulla sellaisina kuin ne ovat ja meidän pitäisi vain opetella hyväksymään ne kaikki. Pitäisi opetella luottamaan siihen, että vaikka jokainen askel ei voi olla aina helppo, se vie meitä aina oikeaan suuntaan.

 Loppuun vielä päivänfiilis-biisi !