torstai 28. syyskuuta 2017

Uusia tuulia

Hassua, miten pienetkin asiat voi välillä tuntua mullistavan koko elämän. Mä olen leijaillut niin pää pilvissä pari viikkoa ja touhunut omia juttujani, etten ole ehtinyt edes istahtaa koneen äärelle kirjoittamaan. Tai olisinhan minä ehtinyt, muttei yksinkertaisesti vaan ole huvittanut.

Sain pari viikkoa sitten töitä Fressiltä. Käyn muutaman vuoron viikossa pyörimässä asiakaspalvelijan roolissa meidän respassa ja voi luoja, kun olen tykännyt! Siis käydä töissä. Urheilun ja oman osaamisen yhdistäminen on ollut yksi fiksuimpia tekojani vähään aikaan, sillä töissä ei ole vaan mukavia asiakkaita ja työkavereita, vaan myös ihana energia, jota imeä itseensä päivän aikana. Lisäksi olen pikkuhiljaa kerännyt itse kokemusta meidän palveluista käyttäjän näkökulmasta ja maailma on avartunut ihan mielettömästi.

Olen käynyt nyt pari kertaa kokeilemassa Yin lämpöjoogaa ja voin muuten suositella ihan kaikille! Tänäaamuna ihana ohjaaja vielä kertoi, kuinka erilaisissa asennoissa avataan erilaisia kehon kanavia pitkien venytysten avulla, jotka vaikuttavat mm. hengitykseen, ruoansulatukseen, kireyteen, stressiin... Kehonhuolto ainakin omalla kohdalla on aina ollut hävettävän heikkoa ja tuntuu ihan maagiselta huomata, kuinka omasta kropasta alkaa paukahtelemaan jumit auki ja virrata veri ihan päässäkin asti. Toiminnan ihmisenä en olisi koskaan osannut arvata nauttivani joogaamisesta.

Kuten sanoin, työilmapiiristä on helppo haalia energiaa itselleenkin mukaan ja olenkin taas aloittanut liikunnan säännöllisesti. Vaikka alku tuntuu hankalalta ja kroppa väsähtää, niin tottumisen jälkeen on vaan ihan eri olo. Itse kuulun niihin ihmisiin, jotka pihistävät urheilulta aikaa esimerkiksi työ/koulukiireisiin ja lopulta huomaan, että stressitaso on noussut salakavalasti huippuunsa. Olen myös joogakokemukseni myötä huomannut, ettei urheilun aina tarvitse olla hikijumppaa, joka sattuu joka paikkaan seuraavana päivänä. Keho kaipaa myös huoltoa ja hellimistä välillä. Oma salainen aseeni stressiäkin vastaan onkin rutiiniksi kehittämäni sunnuntain tyttöjenilta. Omassa seurassani siis. Silloin on lupa ottaa vähän pidempi suihku, lakata kynsiä ja tehdä kasvonaamioita.... ottaa oikeasti vähän minäaikaa päästääkseen irti menneestä viikosta ja valmistautuakseen seuraavaan.

Samalla haluan nyt kuvainnollisesti taputtaa itseäni selkään ja onnitella elämäni hienoimmasta päätöksestä, sillä olen ollut savuttomana kohta viisi kuukautta. Enää ei tarvitse hävetä omaa riippuvuuttaan ja herätä öisin tukehtumiseen, vaan on kumman puhdas ja kevyt olo sisäisesti. Enemmän tai vähemmän säännölliseksi käyneen tupakoinnin lopettaminen oli ollut mielessä jo pitkään ja alkukesästä tein viimeinkin päätökseni. Arvatkaa mikä yllätti eniten? Se oli helppoa. Vieläkin havahdun välillä tajuamaan, että koko asia ei ole edes käynyt mielessäni aikoihin. Olen myös henkisesti valmistellut mieltäni valitsemaan pakene-vaihtoehdon tiukan paikan  yllättäessä - on nimittäin olemassa niitäkin asioita, kun on helpompi yksinkertaisesti vain poistua paikalta taistelun sijaan.

Tämän syksyn olenkin päättänyt töiden ja opinnäytetyön lisäksi panostaa itseeni ja hyvään oloon. Narkolepsiakin tuntuu paljon enemmän kontrolloitavalta, kun muistaa kuunnella mieltä sekä kehoa ja tarjota niille aikaa ja rakkautta. Lääkäri on ollut alusta asti oikeassa sanottuaan, että paras lääke on säännöllinen elämänrytmi. Jollain tavalla myös toistaiseksi ainakin olen myös päässyt niskan päälle painajaisten kanssa ja olen opetellut nukkumaan yöni niinkuin normaalit - ilman valoa ja ääniä.

Elämä hymyilee ja minä hymyilen sille takaisin.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Rajattomuus

Istun Turussa hotellihuoneessa maha täynnä hampurilaista ja yritän jollain tavalla mielessäni tiivistää kuluneen kesän sanoihin tai edes ajatuksiin. Päällimmäisenä mielessä on kiitollisuus ja hämmennys kaikkea tapahtunutta kohtaan ja olen lopultakin ymmärtänyt, ettei ole väliä olenko oppinut sanaakaan ruotsia, sillä olen voittanut itseni moneen kertaan. Olen lyönyt omat pelkoni maahan ja katsonut silmiin heikkouksiani niin monesti, että olen alkanut hyväksyä ne ja pitää itsestäni.

Toki jo ennen kesän alkua oli tiedossa, että tulen venyttämään oman mukavuusalueeni rajoja ihan tosissaan, mutta jos olisin silloin tiennyt, kuinka kauas oikeasti joudun menemään, olisin ollut lähes kauhuissani. Sanotaan, että vain taivas on rajana. Kaikki kuitenkin tietävät, että oikeasti me itse rakennamme omat rajamme ja samalla logiikalla me itse olemme myös ainoita, jotka rajamme pystymme murtamaan. Rajojen murtaminen vaatii kuitenkin muutakin kuin menemistä matalimmasta ali ja ylittäessämme rajojamme joudumme putoamaan ja kipuamaan yhä uudestaan ja uudestaan. Rajojen rikkomisen ei olekaan tarkoitus olla aina helppoa ja mukavaa, vaan uskon, että taistelusta täytyy jäädä arpia, joita sitten voi kantaa ylpeydellä kuljetusta matkasta. Elämä ei kuitenkaan haasta meitä palkitsematta ja jos oikein tarkkaan osaa katsoa, voi huomata lopulta olevansa vähän enemmän rajaton.

Kesä on oikeastaan pistänyt koville kaikilla mahdollisilla tavoilla ja vaikka välillä kroppakin huusi lepoa, on se eniten koetellut henkistä kanttia pitkästä aikaa moneen vuoteen. Tämä kesä yllätti minut ihan täysin moneen kertaan. Voisi kai sanoa, että olen tällä hetkellä oman elämäni Mayweather, sillä vaikka kesä pistikin välillä tulemaan ihan huolella avokämmentä, olen kävellyt omasta kehästäni ulos voittajana. Olen kohdannut oman karmani ja ottanut sen vastaan rakkaudella. Olen kohdannut oman luonteeni voimat ja heikkoudet hyvässä ja pahassa. Olen kohdannut oman ammatillisen kasvun, intohimoni ja poltteen tehdä henkisesti tyydyttävää työtä. Olen kohdannut tarpeen kasvaa ja kehittyä. Olen kohdannut omat tunteeni ja oppinut antamaan niille tilaa. Olen kohdannut elämän ja kuoleman.


Tänään tunnen olevani feenix-lintu, jonka entinen minä on palanut antaakseen tilaa uudelle ja vahvemmalle. Aion nukahtaa kiitollisena kohtaamistani ihmisistä ja etenkin heistä, jotka päivittäin taistelevat pysyäkseen elämässäni. Aion nukahtaa mielessäni kiitollisuus kaikista muistoista ja menneestä, mutta myös vahva usko tulevasta hyvästä. Aion sanoa ääneen, että kaikki on hyvin, jotta enkelitkin kuulevat sen. 


perjantai 4. elokuuta 2017

Leva livet

Kökarissa edelleen kaikki hyvin. Elinalla oli jo eilen viimeinen työpäivä, tänään lopettaa Enna. Minä ja Matilta sitkeimpinä jatketaan vielä kolmisen viikkoa. Kaupan aukioloajat lyhenevät, mutta listojen mukaan kun tämän päivän vapaasta palaan työmaalle, on seuraavan kolmen viikon aikana tasan kaksi vapaapäivää. Täytyy harkita tarkkaan, miten vapaansa käyttää. Toki työpäivät seilaavat aina kolmesta tunnista kahdeksan tunnin päiviin, mutta pelkästään saaren toiselle puolelle lähtemisessä on aina oma vaivansa. Vähän ehkä jopa harmittaa, kun tuntuu, että koko kesä on mennyt töissä. Toisaalta kun katsoo taaksepäin, on ehditty tehdä vaikka ja mitä.


Saaristoteatteri eli käytännössä kiertävä kesäteatteri vieraili myös Kökarissa ja käytiin Lauran kanssa katsomassa esitys. Koska kielenä oli ruotsi, missasin varmasti monta hyvää vitsiä, mutta esiintyjät puhuivat niin selkeästi, että pääpointti tuli hyvin selville. Kertonee sekin kai itsessään jo jotain, jos narkoleptikon saa pysymään hereillä parin tunnin ruotsin kielisessä teatteriesityksessä.


Minä olen itsekseni käynyt vapaapäivinä tutkimassa saarta. Tyttöjen kanssa ehdittiin parin hellepäivän aikana loikoilla rantakallioilla ottamassa aurinkoa ja uimassa. Näin ensimmäistä kertaa elämässäni luonnossa elävän käärmeen. Eräänä päivänä lähdin myös extempore vuokranantajan tyttären perheen kanssa veneellä päiväksi heidän saareensa ja toisena päivänä poimin pihalta marjoja ja kahvittelin vuokranantajamme kanssa. Ingrid on aivan ihana iäkäs rouva, jolla riittää virtaa varmaan enemmän kuin minulla noin keskimäärin. Hän puhuu kuitenkin varmasti vaikeinta ruotsia, mitä koskaan olen kuullut ja siksi olinkin ylpeä itsestäni, kun ymmärsin edes jotain keskusteluistamme. Kai tässä jotain kehitystä on pakko tapahtua. Äsken puhuin pankissa vahingossa sujuvasti ruotsia. Tiedän nykyään myös, mikä on kesäkurpitsa ja munakoiso ruotsiksi.


Kotona kuunnellaan Lauran kanssa aina musiikkia ja Spotifyn mainostaessa koko ajan WKND- festareita Helsingissä, päätimme pitää omat WKND-Hellsö yhdistetyt festarit kaiuttimen kautta ja grillibileet yhdessä kaupan porukan kanssa ikäänkuin viimeisinä yhteisinä illanistujaisina. Saimme sponsorointina nimettömältä lahjoittajalta syötävät ja juotavat grillaamista varten. Lisäksi kesän ajan olemme keränneet "nakkikassaan" rahaa ja saimme sillä kustannettua itsellemme saunavuokran. Merivesi oli niin lämmintä, etten moneen vuoteen muista uineeni yhtä paljon!


Kuten sanottu Kökarissa kaikki hyvin. Vähän alkaa kolkuttelemaan jo koti-ikävä ja minun kohdallani ajatus omasta sängystä tuntuu oikein kutkuttavalta. Vielä on kuitenkin kesää jäljellä!

tiistai 1. elokuuta 2017

Hyvinvointivaltiossa

Taitaa tänään astua voimaan opintotuen uudistukset. Tarkoituksena oli kirjoittaa, kuinka kivaa on jaksettu pitää töidenkin ohella, mutta vaikka opintotuki sinällään ei minua koskekaan, tuntuu nyt hetki oikealta valottaa hiukan elämää Kelan tukihelvetissä. Ja Suomen byrokratiaviidakossa. Hyvinvointivaltiossa. Tätä saa kuulkaas myös jakaa siellä Facebookissa niin paljon kuin sielu sietää!


Opintojani varten nostan Kelalta nuoren ammatillista kuntoutusrahaa, jonka tarkoituksena on hankkia minulle ammatti, jolla elätän itseni ja estää myös siten syrjäytymistä yhteiskunnasta. Sinänsä jälkimmäinen peruste on hyvin epälooginen, sillä Kelan, THL sekä valtion muut toimet eivät sitä millään muulla tavalla tue ja välillä tuntuu, että isojen nimien mielestä olisikin helpompaa maksaa meille sairastuneille kotiin jäämisestä, jotta koko sotku saataisiin lakaistua vähin äänin maton alle. Toki kuntoutusraha on tavallista opintotukea suurempi, sillä siinä on pyritty huomioimaan, etten kykene hankkimaan lisätienestiä käymällä töissä koulun ohella.

Opintolainaan en ole oikeutettu. Opintolainaa maksetaan vain opintotuen kanssa tukemaan opiskeluja. Nostan kuntoutusrahaa juurikin opintojani varten, mutta ilmeisesti urani ei ole tukemisen arvoinen. Koin myös äärettömän epäreiluna sen, että kaverini saivat nostaa opintolainen tuplana vaihdon ajan. Arvatkaa mitä minä sain – en senttiäkään. Tästä suivaantuneena paukutin erilaisten järjestöjen sähköposteihin sponsorointikyselyjä ja edelleen kiitollisena nostan hattua Kangasniemen Lions Clubille, joka lahjoituksellaan tuki opintojani.

Kelan järjestämällä sopeutumisvalmennusleirillä heidän omat sosiaalityöntekijänsä olivat kertomassa meille tuista, joihin olemme sairastumisen jälkeen oikeutettuja. Olisin oikeutettu vammaistukeen pelkästään perusteilla sairastavani vaikeaa ja pitkäaikaista sairautta – vaikka ihminen on sopeutuvainen, kivaksi ja helpoksi en kenenkään tätä vielä olekaan kuullut kuvailevan. Kahdesti olen Raamatun paksuisen hakemusnivaskan Kelalle toimittanut ja aina saanut hylkäyspäätöksen mitä ihmeellisimmillä perusteilla. Mielestäni paras peruste on ollut, ettei sairaus aiheuta tarpeeksi lisäkuluja. Eikö sen tuen pitänyt olla tukemaan elämistä eikä kattamaan aiheutuneita kuluja? Nyt en yksinkertaisesti edes jaksa lähteä haalimaan kaikkia tarvittavia papereita kasaan vain saadakseni todennäköisesti taas hylkäävän päätöksen.


Lääkevahinkolautakunta on maksanut korvauksia sen mukaisesti, että pääsen haittaluokkaan, jossa sairauteni vaatii pieniä toimenpiteitä kuten vaikkapa päivittäistä rasvaamista. En itse kuitenkaan enää selviäisi elämästä ilman päivittäistä lääkitystä.  Lautakunnan sivuilta löysin lainauksen ”Elämänlaadulla tarkoitetaan sitä, millaiset mahdollisuudet vahinkoa kärsineellä on elää täysipainoista elämää omien persoonallisten tottumustensa, taipumustensa ja tavoitteidensa mukaisesti. Tässä kohdassa ei ole kysymys taloudellisista arvioista.” Tässä pitäisi siis ymmärtääkseni huomioida voinko esimerkiksi harrastaa kuten ennen sairastumista ja mitkä ovat olleet tulevaisuudenhaaveeni. Näitä ei kuitenkaan huomioida korvauksissa. Tämän lisäksi lisäkorvauksen tarve on luvattu henkilökohtaisesti tarkistaa 5-7 vuoden sisällä sairastumisesta. No, kahdeksatta vuotta porhalletaan hyvinkin menemään, eikä kukaan ole erehtynyt mitään kyselemään. 

Vaihtoon lähtiessäni yritin hakea matkavakuutusta itselleni koko vaihdon ajaksi Osuuspankista. Hakemusta varten täytin netissä terveyskyselyn, jonka tarkoituksena oli sulkea vakuutuksen ulkopuolelle krooniset sairaudet. Tämän takia avoimesti kirjoitin sairastavani narkolepsia-katapleksiaa. Seuraavaksi sähköpostiin kilahti hylkäyspäätös ilman perusteluja ja otin puhelun suoraan päättävälle taholle. Perusteluna hylkäykselle oli katapleksia. Pyynnöistäni huolimatta en koskaan saanut päätöstä kirjallisena, ”koska ei ole meillä tapana.” Valtuutin myös oman äitini hoitamaan asiaa puolestani, koska oma energia on rajallista, mutta eivät suostuneet keskustelemaan asiasta, koska valtuutuksestani huolimatta ”täysi-ikäisen terveysasiat eivät kuulu vanhemmille.” Yritin turhaan kertoa olevani vakuutus-, en terveysasialla.


Näitä tarinoita kuulkaas riittäisi kerrottavan loputtomiin ja ohessa on vain jäävuoren huippu siitä epäreilusta kohtelusta, jota sairastumisen lisäksi olen kohdannut, enkä varmasti kuulu edes räikeimmin kaltoinkohdeltujen joukkoon. THL on pessyt täysin kätensä kaikesta vastuusta. Kelaa ei ilmeisesti voisi vähempää kiinnostaa ja esimerkiksi noin suunnilleen Osuuspankin virkailijaa lainaten rivien välistä elämäni narkoleptikkona on vähemmän arvossa kuin muiden – turha siis edes vakuuttaa. Siinä mielessä kuitenkin annan pisteet kotiin meidän hyvinvointivaltiolle, että kaikkien tukien ja avustusten hakemisesta on tehty niin hankalaa, että juuri ja juuri arkielämän askareista selviävälle edes lähteminen mukaan leikkiin on tehty liian kuluttavaksi. On kuitenkin lottovoitto syntyä Suomeen, eikö?

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Kökarelämää

Kiitos sinä ihana ja mysteerinen lukija, joka lähetit ihanaa ja voimaannuttavaa palautetta viimeisimmän julkaisun jälkeen! Ei tässä elämässä ole tärkeää olla niin suuri ja voimakas, että pystyy liikuttelemaan massoja. On tärkeämpää pystyä koskettamaan aidosti edes yhtä ihmistä. Positiivisuuden kierre on aina tervetullutta!


Muutamat vapaapäivät olen nyt käyttänyt patikoimalla saarella. Viimeksi samoilin melkein kolme tuntia saaren päähän syömään reppuun pakatun välipalan meren rannalla. Siellä sitä aina muistaa, miksi täällä ollaan. Pitkät työpäivät ja -viikot kun tuntuvat välillä kadottavan sen ajatuksen, miten hieno paikka ympärillä onkaan. Myös ajatus tuntuu paljon kirkkaammalta rantakalliolla. Olen yrittänyt aina ulkoillessani kävellä pätkän ilman kenkiä ja imeä energiaa luonnosta – etenkin juoksemisen jälkeen tuntuu taivaalliselta ulkoiluttaa jalkapohjia viileällä hiekkatiellä. Ja joka kerta nipistelee vähemmän ja vähemmän.


Töissä menee vaihtelevasti. Pääosin hyvin. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen kuitenkin siinä tilanteessa, että liian suuret näkemykselliset erot esimiehen kanssa on johtaneet tilanteeseen, jossa olen jopa harkinnut irtisanoutumista. Käyn sisäistä kamppailua rahantarpeen ja itsensä arvostamisen välillä. Suoraan en sen enempää mitään sano, mutta välillä tuntuu turhalta tuhlata omaa osaamistaan seisomalla uppoavan laivan kannella. Rahamaailmassa kun ei aina riitä, että on mukava ja hieno ihminen. Menestykseen tarvitaan myös rohkeutta, kipinää ja osaamista. Samoista syistä hylkäsin juuri itse hyvän tarjouksen ryhtyä osakkaaksi yritykseen, joka herättänyt itsessäni tarpeeksi intohimoa.


Jo muutaman päivän ajan on mielessäni kytenyt ajatus. Se on semmoinen ajatus, joka seisoo ihan vieressä, mutta siitä ei saa kiinni. Tuntuu, että elämä yrittää sanoa jotain. Se hokee viestiä ikkunan takana niin, että näkee sanojen muodostuvan, muttei kuule niitä. Sisällä on jännä tunne siitä, että joku oivallus on iskemässä hetkenä minä hyvänsä. Toisaalta tiedän, että kyllä se sieltä selkenee, kun aika on oikea. Ehkäpä taas vain mieli valmistautuu jo kotiin palaamiseen: minulla taitaa olla jonkunlainen elämän murrosvaihe edessä, kun alan seuraavaksi kirjoittamaan itseäni koulusta ulos ja miettimään elämälle suuntaa.


Kaikesta huolimatta sisällä on kuitenkin rauha ja tasapaino. Tänä kesänä olen oppinut, että elämä on oikeasti aika lyhyt. Siksi siitä pitää tehdä itselleen paras mahdollinen. Tehkää elämästä oma kuvanne.  

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Kökar

Onhan sitä taas pitänyt päivitellä kuulumisia jo jonkun aikaa. En vaan tahdo ottaa opikseni, ettei elämä mene aina suunnitellusti. Alkukesä on nimittäin ollut vähän erilainen kuin kuvittelin. Sanotaan näin, että, kun rakas ihminen muuttuu enkeliksi, se pistää elämän tasapainon sekaisin.

Ensimmäinen viikko Kökarissa on kuitenkin takana. Kuitenkin yllättäin tapahtuneiden asioiden takia takana on suoraan sanottuna saakelin raskas viikko, vaikka kieltämättä olen kyllä myös nauttinut oloistani. Näin kauniissa paikassa on vaikea olla pitkään onneton. Naapurista löytyy lampaita, kulman takana on lehmiä. Bambit juoksee pellolla ja pöllö metsästää ikkunan alla. Vihreät pellot, kukkivat omenapuut, epätasaiset kalliot, kimmeltävä meri ja ylipäänsä koko luonnon kauneus ympärillä muistuttaa siitä, että elämä jatkuu.


Asun kesäkämppikseni kanssa isossa vanhassa omakotitalossa, joka on noin 7km päässä kaupasta, jossa olen töissä. Sain kesäksi paikalliselta mieheltä skootterin lainaan, mikä lyhentää matkaa huomattavasti - nimimerkillä ensimmäisen työpäivän jälkeen sairaslomalle, kun poljin aamulla kaatosateessa pyörällä. Olin jo päättänyt lähteä maitojunalla kotiin, ellei kesämenopeliä olisi saanut järjestettyä. Kaikki tähän asti tapaamani paikalliset ovat olleet ihan älyttömän mukavia ja jo yhteysalukselta asti minusta on pidetty hyvää huolta. Kielitaitokin toivon mukaan alkaa kohentumaan. Ainakin eilen töissä uskalsin jo sanoa kassalla numeroita reippaasti (tietämättä edelleekään meneekö ne edes sinnepäin) ja ymmärsin kokonaisen lauseen ruotsiksi kunhan ensin olin käskenyt asiakkaan puhua hitaasti. Siis todella hitaasti.


Kesäkämppikseni Laura on onneksi ihan huikea tyyppi! Ajatus yhteiselosta kesän ajan ei tunnu näin erakkoihmisellekään ollenkaan pahalta - päinvastoin. Olen päivystänyt viikonlopun yksin talossamme ja alan jo pikkuhiljaa kaipaamaan seuraa. Lauran kanssa ollaan ehditty ihan parissa päivässä tehdä vaikka mitä: vuokrasimme saunan ja kastaudun ensimmäistä kertaa Itämereen, polkupyöräilimme omenatilalle, kävimme eväsretkellä, vierailimme kirpparilla, kävimme katsomassa lampaita ja on makoiltu rantakallioilla auringossa. Ajelin itsekseni yhtenä päivänä toiseen päähän saarta vanhalle kirkolle ja luostarille sekä hakemaan rauhaa meren rannasta. Suurimmaksi osaksi säät on olleet meidän puolella, eikä näin kauniissa paikassa oikein malta jäädä sisälle makoilemaan hyvällä säällä.

Ensi viikolla odotetaan kesäsesongin alkavan ja kymmenen tunnin työpäivät alkavat pyöriä. Töissä on tähän asti olut kuolemanhiljaista, mutta kaikki on mennyt hyvin. Narkolepsia otettiin avoimesti vastaan ja löysin toimistosta tuolin, jossa ottaa tauolla nokoset tarvittaessa. Odotan ihan täpinöissäni jo juhannusta, sillä suuri haaveeni toteutuu ja pääsen katsomaan, millainen on juhannusjuhla ilman kokkoa vaan sen sijaan juhannussalon kanssa. Kovastipa on kehuttu saaristopoikiakin, mutta ei niitä täällä ole näkynyt. Ajateltiin Lauran kanssa ostaa minulle juhannukseksi kirpparilta napatanssipuku ja kalaverkot toivoen, että se elämän vonkale niillä alkaisi löytymään.

tiistai 16. toukokuuta 2017

Nouse ja loista

Kello on 3.31. En halua nukkua. Ihan kuin sitä minulta kysyttäisiin. 

Melkein pari viikkoa meni jo liiankin hyvin. Eilen päivällä käväisi niin pikainen ajatus päässäni, ettei se oikeastaan edes ehtinyt virallisesti ajatukseksi asti: ”Aika monta yötä olen nukkunut jo ilman painajaisia. Illalla olen sammuttanut kaikki valot. Telkkarikin on pysynyt kiinni koko yön.” Tämä ajatus oli virhe. Koska painajaiset tulevat ja menevät aina jaksoittain ja niissä toistuu sama teema, päästin tämän ajatuksen myötä myös painajaisen päähäni sekunnin sadasosaksi. Sen verran kuitenkin, että tässä sitä nyt ollaan. Koomisinta tilanteessa on se, etten halua laittaa silmiä kiinni, koska tiedän mitä on luvassa. Vaan eipä kysytä mitä haluan ja mitä en.

Toisaalta nämä on myös niitä harvinaisia heikkoja hetkiä, kun tekisi mieli kysyä miksi. Miksi minä? Minä, jolla on kuitenkin unelmia ja tavotteita elämässä. Polte pysyä liikkeessä. Eikö tästä maailman ihmisjoukosta olisi löytynyt joku elämämkoululainen, joka makaa sängyn pohjalla päivästä toiseen vapaaehtoisesti harrastaen narkolepsiaa terveenäkin, eikä enempää elämältään edes halua. Toisaalta en pystyisi koskaan samaan tekoon kuin THL. En ikinä pystyisi vaihtamaan terveen ihmisen kanssa tilannetta päittäin, vaikka siihen saisinkin mahdollisuuden. Tuskinpa nukkuisin yhtään sen enempää siinäkään tilanteessa – en painajaisten, vaan omatuntoni takia. One word: kohtalo. Kaikella on merkityksensä.

Annoin äsken periksi. Kävin laittamassa valoja päälle ja telkkarista Harjun ja Pöntisen taustamusiikiksi. Mielestäni kyseinen kanava saisi luovuttaa pikkuhiljaa minulle jonkunlaisen tunnustuksen ahkerasta asiakkuudesta. Jollain surkuhupaisalla tavalla yritän lohduttaa itseäni sanomalla, että kohta helpottaa. Olen nimittäin omalla kohdallani huomannut painajaisilla ja kuukautiskierrolla vahvan yhteyden. Hyvässä lykyssä saatan saada välissä jopa viikon verran suhteellisen hyviä yöunia ilman painajaisia, kunnes ollaan taas tässä pisteessä. En tiedä kuinka montaa oravanpyörää voi pyörittää samaa aikaan, mutta näköjään päivittäin ja kuukausittain se on mahdollista.

Minulta kysytään usein miksen katso kauhuelokuvia. Vastauksena syytän vilkasta mielikuvitustani. Usein totuus kuitenkin tuntuu olevan, ettei minun tarvitse katsoa painajaisia enää elokuvan muodossa, sillä teen sen joka yö unissani. Halusin tai en. En tiedä, kuinka moni on nähnyt elokuvan Nightmare on Elm Street. Minä nimittäin en ole. Satuinpahan joskus kuitenkin nuorena tyhmyyspäissään katsomaan kyseisen elokuvan trailerin ollessani rakastunut Kellan Lutziin ja väitän, että jos minua pyydettäisiin kirjoittamaan pahimmat painajaiskauteni elokuvaksi, vastaisi lopputulos melko lailla kyseistä traileria. Erona vaan, että se on minun oikea elämä. Ehkäpä alankin käsikirjottaa kauhuelokuvia.


Ei saa kuitenkaan vajota synkkyyteen. Aamulla taas nousen ja loistan.